Evakkomatka Viipurista Kuopion ja Turun kautta Elimäen Korialle

kirjoittanut Anja Mikkelä o.s. Kaalikoski ja julkaistu Sukuseura Lyytikäisten Sukusanomissa 1/2020.

Syksyllä 1939 aloitin toisen luokan Viipurin Hiekan kansakoulussa. Alakoululle oli majoitettu sotilaita, ja meidät siirrettiin yläkoululle, joka sijaitsi mäellä Monrepos’n metsää vastapäätä. 30. marraskuuta klo 9 pommikoneet tulivat Viipurin ylle. Opettajat veivät meidät metsän suojaan. Koneet lensivät matalalla ja ampuivat, oksia putosi päällemme. Onneksi ketään ei sattunut.

Illalla perheemme läksi kävellen Juustilaan, Kilpeenjoelle, Aku-papan veljen luokse. Matkaa oli taitettavaksi noin 25 kilometriä. Isovanhemmille matka oli raskas, Pekka-pappa käveli kepin kanssa. Luulimme että muutaman päivän päästä palaisimme kotiin. Miehet tekivät sirpalesuojan mäenrinteeseen. Eräänä päivänä sotilas tuli ilmoittamaan, että vain talon väki saisi jäädä; muitten on lähdettävä kauemmas, härkävaunuilla Länsi-Suomeen. Aliisa-mamma kuitenkin sanoi, että me menemme junalla Kuopioon hänen serkkunsa luokse. Junalla siis lähdimme Kuopion Kurkimäkeen, isovanhemmat Pekka ja Aliisa Lyytikäinen, äitini Kerttu, minä, Elsa-täti ja serkkuni Sirkku ja Raili.

Vasemmalta Anja Kaalikoski, Sirkku Sundqvist ja Raili Sundqvist

Mamman Lyyti-serkun asunnossa oli iso tupa ja kamari, mutta ahdasta siellä oli, sillä myös Lyytin tytär oli tullut sinne Kuopion kaupungista tyttärensä kanssa. Meidän perhe, kaikki seitsemän henkilöä, nukuimme kamarissa. Niinpä äiti ja Elsa etsivät meille Kurkimäen Sopenmäestä uuden paikan, jossa oli tilaa enemmän. Meillä oli hyvät olot siellä. Vietin Raili-serkkuni kansssa päivät navetassa hoitamassa lehmiä ja Osmo-härkää. Meillä oli ”omat” lehmät, juttelimme niille ja harjasimme niitä.

Radiosta kuulimme sodan loppuneen ja olimme onnellisia, mutta rauhanehdot kuultuamme menivät mielet mataliksi: emme pääsekään kotiin! Kaikki jäi sinne. Onneksi sentään isä oli lähettänyt minulle rakkaan Sinikka-nuken. Se istuu vieläkin olohuoneen nurkkapöydällä. Ikävintä oli että pikkuserkkuni Liisin Erkki-isä oli kadonnut Nisalahdessa.

Tuttu rakennusmestari tarjosi töitä Turusta, ja muutimme sinne. Ensin majoituimme matkustajakodissa, sitten saimme asunnon, jossa oli keittiö, iso huone ja alko-ovi. Asunnon pari ikkunaa oli peitetty vanerilevyillä. Meitä sukulaisia asui siinä kymmenen henkeä! Miehet toivat lautoja ja rakensivat huonekaluja, naiset kävivät ostamassa astioita ja muuta tarpeellista ”puutorilta”, joka oli kuin kirpputori.

Aloitin koulun. Vähän pelotti kouluun kulkeminen, kun Kakolan vierestä piti mennä. Kesällä ostimme ns. ruotsalaistalon Kupittaalta, osoitteesta Saarnitie 19. Minä menin Martin kouluun. Olihan siinä sopeutumista, ensin Karjalan murteesta Savon ja sitten Turun murteeseen! Eräänä aamuna siä sanoi: ”Pommikoneita – ovatkohan omia vai vieraita?” Silloin pommit jo putosivat, ja me menimme kellariin suojaan. Taas lähdimme kävellen, nyt Kaarinaan.

Jatkosodan aikana enoni Leo pyysi isääni ja heidän ystäväänsä mukaan firmaan Korialle. He rakensivat kuusikulmaisia parakkeja, nopeita kasata ja purkaa. Turun talo myytiin ja tavarat pakattiin Korialle lähetettäviksi. Korialle saapuessamme oli pimeää ja talojen ikkunat oli pommiuhan takia peitetty, ettei valo näkyisi. Asuimme ensin Takasen liiketalossa vuokralla. Jos parvekkeen ovi ei ollut lukossa, se aukesi, kun Kotkaa pommitettiin, vaikka matkaa sentään oli kolmisenkymmentä kilometriä. Arki alkoi vaikka sota jatkui. Sain sikotaudin ja kouluun meno lykkääntyi viikolla. Taas uusi murre, elimäkeläisittäin l:llä puhuminen.

Kun Viipuri vallattiin takaisin, isä pääsi katsomaan kotiamme. Olimme ennen evakkoon lähtemistä asuneet siinä vasta kolmisen kuukautta, mutta nyt se oli piloilla: keskelle keittiötä oli muurattu iso pata, lattiat olivat kuluneet. Isä sanoi, ettei voida palata sinne; äiti olisi halunnut, kun sukulaisetkin palasivat Viipuriin. Isä sanoi, että me olemme täällä, kun muut joutuvat uudestaan lähtemään. Niinhän siinä sitten kävikin. Sukulaisilla oli tutumpi paikka tulla, kun joutuivat jättämään kotinsa.

Meidän oli selvittävä kaikesta ilman terapioita.