Vuosikerta 2019 oli oikeastaan aika hyvä. Muinaisgenomeja paljastettiin ennätystahtiin, dokumentteja digitoitiin runsaasti, Karjala-tietokanta julkistettiin lähes valmiiksi ja Suomen Sukututkimusseura julkisti netissä toimivat Isotammi- ja Omat juuret -sukupuupalvelunsa. Kaikki digijutut eivät kuitenkaan ole ns. putkessa, vaan paljon, todella paljon on reikiä. Projekteja aloitetaan innolla, mutta loppuun asti ne eivät aina yllä – mikä se tavoite sitten lieneekin.

Tässä on oma valituslistani. Hiski eli Suomen Sukututkimusseuran historiakirjat, joka on erityisesti sukuhutkijoiden ykköslähde, näytti olevan kuolleessa tilassa vuosikausia. Sen tiedot päättyivät ja päättyvät vieläkin useissa seurakunnissa 1850-luvulle. Nyttemmin on kuulunut tietoja, että joissakin seurakunnissa on edetty jo äärirajoille eli n. 100 vuoden päähän nykyajasta. Hyvä niin, mutta entäpä ne loput – seurakuntien enemmistö? Oma ongelmani oli muutama vuosi sitten se, ettei tietoja ollut myöskään vanhemmassa päässä niistä seurakunnista, joiden syntyneet, kuolleet ja vihityt oli kimputettu alkuperäisissä dokumenteissa jotenkin eri lailla kuin muissa. Esimerkiksi Rautalampi. Paljon puhutaan myös siitä, ettei Hiskiin voi luottaa. Jos virheitä löytyy, ne pitäisi voida korjata, mutta tapahtuuko sitä?

Omat kokemukseni paljon rummutetusta Karjala-tietokannasta eli Katihasta ovat myös aika sekavat. Kohdehenkilöni muuttivat Viipurista Hiitolan – anteeksi Rautjärven – Ilmeelle 1900-luvun alkupuolella. Lehdistä voin saada tietoa, mutta en Katihasta, koska Rautjärvi on nykyisenkin Suomen (seura)kunta ja niiden tietoja Katiha ei kerro. Rautjärven seurakunnan digitoituja tietoja ei ole 1900-luvulta saatavissa mistään. Kaikkia Viipurin seurakuntien tietojakaan en ole tavoittanut Katihasta. Siis kansallisarkistoon on mentävä jos tietoja tahtoo! Eikö rajapitäjien tiedot olisi voitu yhdistää projektiin.

Kansallisarkisto julkaisi vielä viime vuonna listaa viikon aikan digitoiduista asiakirjoista. Nyt palvelu on pysäytetty ilmeisesti järjestelmäuudistuksen vuoksi. Toivoisin hartaasti että jonkinalainen uutuusluettelo saataisiin myös jatkossa. Digihakemiston käyttö helpottuisi siitä huomattavasti. Yksi harmituksen aihe rekisteröityi kuitenkin jo viime vuoden puolella. Tutkin Postihallituksen virkamatrikkeleita 1830-luvulta, jotka oli digitoitu, mutta käyttörajoitettuja. Käyttörajoitettuja! Miksi ihmeessä. Kun nyt tätä varten olin tekemässä siitä linkkiä, huomasin että käyttörajoitus oli poistettu. Kiitos siitä, Kansallisarkisto.

Suomen liikemiehiä Sininen Kirja Oy.

Keskeneräisiä projekteja on muitakin. Sukututkimusseuran hautakivitietokantaa ei helposti löydä – enkä tiedä päivitetäänkö sitä edes. Sen käyttöliittymä on kuitenkin kivikaudelta. Ulkomaisia kilpailijoita on kaksi ja kotimaiset avustajat lisäävät niihin kohteita ilmeisesti harrastuspohjalta. Nimiä en viitsi mainita, vainajat niistä löytyvät kuitenkin googlella. Otan mielelläni vastaan kommentteja.

Sukututkimusseuran Sukuhaku vaikuttaa lupaavalta, mutta sekin lupaa enemmän kuin ymmärtää antaa. Kaikkia kaupallisia henkilöhakemistoja ei ole vieläkään syötetty sisään, esim. Sinisen Kirjan hakemistot puuttuvat. Kysykää Kansalliskirjastosta, mitä löytyy. Näiden tiedot ovat myös siinä määrin rajoitettuja, että koko tekstin syöttökään ei olisi mahdoton? Joku tolkku tiedonhaun rajahyödyssäkin on. Niin ja digitointikin on keksitty.

Juha Vuorela esitteli Kymenlaakson sukututkimusseuran tilaisuudessa Omat Juuret -nettisukupuupalvelua. Konkariemme mielestä homma vaikutti hyvältä. Haluamme uskoa siihen. Älkää tyrikö sitä.

Vuoden 2019 parhaat asiat: Lähdeviitteet Digihakemistossa ja muissa sukutietopalveluissa. Transkribus – Käsinkirjoitettujen dokumenttien tunnistusohjelman esiversio. Katso tuomikirjoihin tehty sovellus https://transkribus.eu/r/kansallisarkisto/