Avainsanat

, , ,

Marja Meura

Aika monella herätys sukututkimukseen tapahtuu surun kautta. Vanhempien kuoltua harmitellaan, että miksi en kysellyt suvun elämästä ajoissa. Näin kävi minullekin. Äitini kuoleman jälkeen tajusin kadottaneeni jotain korvaamatonta.
Lapsesta asti olin kuunnellut äidin kertomuksia elämästä kaukana Aunuksessa, olin tallentanut kansatiedettä varten äidin satuja ja lauluja, mutta tarkat tiedot äidin elämän vaiheista ja suvusta olivat jääneet kirjaamatta.

Isä oli sentään elossa ja hänen muistinsa oli hyvä, joten päätin toimia. Kävin Kotkan opistossa sukututkimuksen kurssin. Siellä kerrottiin, miten hankkia tietoa hyvin vanhoista sukupolvista, miten lukea vanhoja käsialoja ja vastaavaa. Huomasin, että en ollut kovin kiinnostunut siitä, ketkä olivat sukulaisiani 1700-luvulla vaan aivan muusta. Sukututkimustakin on monenlaista.
Halusin tietää, millaista oli isän elämä, mitä hän osasi kertoa omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan, halusin rikkaan ja polveilevan tarinan jälkipolville, niin että pienen sukumme lapset ja tulevat polvet voisivat kokea yhteenkuuluvuutta sukuun. Annoin hankkeelle nimen ”Isä-Erikin kirja”.
Kuuntelin niihin aikoihin kotkalaisen sukututkimuksen aktiivin, Lasse J. Solanterän, luennon, jossa Lasse antoi ohjeen: ”Kun menette nyt kotiin, ottakaa valokuva-albumit esille ja alkakaa merkitä joka kuvan kohdalle, keitä kuvassa on.” Isäni asui naapuritalossa ja aloitimme albumeista. Totuus paljastui pian, isäkään ei muistanut kaikkia vanhojen valokuvien henkilöitä. Minulla oli siis kiire.

Parista alan kirjasta sain haastatteluohjeita. Istuntomme alkoivat ja käsittelimme lapsuuden kodin Pyhtäällä, leikit, juhlat, koulun, ystävät, työn ja sota-ajan, kaiken niin yksityiskohtaisesti kuin isä muisti. Isän vanhemmat ja heidän vanhempansa ja sisaruksensa heräsivät eloon isän kertomuksissa.
Nälkä kasvoi syödessä, näinhän se aina käy. Päätin kuitenkin laajentaa aihetta äidin elämään ja koota kaikki tiedon sirpaleet. Facebookista löytyi karjalaisten ryhmiä ja kyselin sieltä apua. Löysin Suojärvi-projektin, jonka avulla oli mahdollisuus saada arkistotietoa Petroskoista.
Alkoi salapoliisityön vaihe, joka oli täynnä yllätyksiä. Selvisi, että äiti olikin kertonut vain osan totuutta itsestään. Suomeen hän oli tullut väärällä sukunimellä. Facebookista löytyi muutama muukin, jonka lähisukulainen oli kotoisin Aunuksesta. Kävi ilmi, että pelko palautuksesta oli hiljentänyt useimmat kokonaan.

Sovimme sisarusteni kanssa, että jokainen voi kirjoittaa omia muisteluksiaan suvusta. Pyysin myös nuorempaa polvea kirjoittamaan. Nyt kokoan näitä tietoja ja valokuvia kirjaa varten. Elämässä tapahtuu paljon muutakin, joten takapakkeja ja pysähdyksiä on tullut, mutta sukututkimusharrastus vaatii kärsivällisyyttä.

Äitini kotikylä Vitelen Rajakontu Aunuksessa. Takana siintelee Laatokka.Vitele